Ajan patinoimat istutusastiat

Mahtava maanantai! Vanhempani tulivat lapsenvahdin vauhdikkaaseen pestiin ja minä olin lähes koko päivän ulkona. Sunnuntaina meillä oli pihapuiden siistintä- ja ryteikköjen raivaustalkoot appivanhempieni kanssa ja tälle päivälle jäi kaiken kaadetun poiskuljetus. Opin tänään, että jos peräkärryllä varustetulla mönkijällä peruutus menee piruettien piirtelyksi, kannattaa valita ajoreitit johtamaan ainoastaan eteenpäin. Olin siis toista kertaa elämässäni mönkijän kuljettajana ja myönnän ylpeänä minun vieneen mönkijää eikä mönkijän minua.

Risut ja rungot vein pihapiirin laitamille, josta pilkottaa ikävästi maaseudun historia. Oletteko tienneet, että julkiset kaatopaikat ovat aika uusi keksintö? On kuulemma ollut tapana haudata omat turhat tavarat jonnekin sopivaksi katsottuun kohtaan. Pidän penkomisesta, joten kiusaus oli aivan liian suuri, kun näin kivien raosta pilkottavan vanhan sinkkiämpärin. Saapas nousi reippaasti tiheästi pusikoituneeseen rinteeseen ja silmiin osui toinenkin ämpärin reuna. Ja revin käsin irti yhden isohkon puun, joka oli kasvanut suuren, kahvallisen astian sisälle. Kyseinen tynnyriastia nyt vain oli saatava sieltä kivikosta pois... Jos puhutaan onnenkyyneleistä, voidaan kai sanoa myös onnenhiki. Tuskanhiki ainakin on tämän päivän savotalle väärä kuvaustapa.

Pohjaan on ajan myötä tullut sopivasti reikiä, jotta näihin voi istuttaa jotakin reunan yli rönsyilevää ja hempeää.