Pääsiäistä edeltävällä viikolla heräsin yöllä ja kuljin pimeän talon läpi. Tapanani on vilkaista ohikävellessäni ikkunoista ulos onko ulkona mitään mikä vaatisi suurempaa huomiota. Täysikuu, kauniit auringonnousut, erikoiset pilvet, kuun maahan piirtämät varjot, ketut, peurat ja jänikset saavat minut välillä hidastamaan askelteni tahtia.
Kyseisenä yönä näin ruokasalin isosta ruutuikkunasta pienen valon. Valo olisi voinut olla kokonsa puolesta tähti, mutta se oli aivan liian matalalla. Talomme eteläpuolella olevalla pellolla on pieni metsäsaareke ja valo loisti saarekkeelta. Menin lähemmäs ikkunaa ja koitin tarkentaa katsettani. Kirkas piste oli tulenomainen, hieman hehkuva ja kellertävä. Se oli aivan paikallaan. Mietin kaukana olevaa maataloa ja sen rakennuksia. Olikohan siellä tulipalo ja oliko kukaan sitä huomannut? Kajo voisi näkyä puuston läpi. Nostin katseen puolipilviselle yötaivaalle ja koitin etsiä savupatsasta. Ainoastaan kotipihamme lehdettömät koivunlatvukset heiluivat mustina tuulenhenkäilyjen mukana. Valo ei kasvanut tai pienentynyt. Mistään ei kuulunut sireenien ulvontaa. Piste piti minut ikkunan ääressä viitisentoista minuuttia, jonka jälkeen päätin, että se nyt vaan on jotain merkityksetöntä ja menin takaisin nukkumaan.
Saman viikon lopulla lapset olivat mummolassa ja houkuttelin mieheni iltakävelylle. Hän halusi käydä katsomassa vanhaa linja-autoa, jonka olin joskus huomannut metsäsaarekkeella. Kävelimme pellon poikki saarekkeen taakse ja etsimme vanhojen kuusten seasta pilkottanutta autovanhusta. Suuren kallion kainalossa linja-auto oli edelleen. Hyppäsimme ojan yli ja kävelimme sammaleiseen ylämäkeen. Maassa lojui sikin sokin metsän puista siististi katkottuja alaoksia. Suurten kuusten alla oli hämärämpää kuin hämärtyvä ilta ympärillä. Sammalmatto peitti maata ja vaimensi askelten äänet.
Linja-auto ei ollutkaan jäänyt metsään ajosta, vaan se oli nostettu pukeille. Renkaat vanteineen olivat poissa. Koko kori oli muuttunut jäkälästä ja sammaleesta vihreäksi. Ikkunoissa oli verhot ja ne olivat kiinni. Takaoven edessä oli pieni lahonnut lautakynnys. Jos olisin ollut kävelyllä yksin, olisin poistunut tässä vaiheessa. Mieheni kuitenkin kurkki ikkunoista sisään ja minä kiersin toiselle puolelle. Sisällä oli kuulemma huonekaluja.
Lähes kompastuin lahonneeseen puutarhatuoliin, joka oli kaatunut sammaleiden joukkoon. Tässä oli joku joskus istuskellut ja katsellut pellolle. Askeleeni pysähtyivät linja-auton takaosassa. Kulmassa ollut iso luukku oli irrotettu ja siellä oli kaasupullo. Pullon päällä istui silmäpuoli huuhkaja. Täytetty onneksi, muuten olisin lähtenyt juosten kotiin. Jatkoin kierrostani ja tulin lahonneille rappusille.
Ja siinä se roikkui tai oikeastaan kaksi. Jäkälän samentama pari myrskylyhtyjä ovenpielessä. Ei tulta vuosikausiin, ei tuoreita kengänjälkiä eikä muutakaan merkkiä lyhtyjen käytöstä. Mutta siinä oli pikkuvaloni lähde. "Jatketaan matkaa", totesin rauhallisesti ja lähdin oksien alla kumarrellen kulkemaan huomaamatonta, umpeenkasvanutta tietä kohti.
Ehkäpä pitäisi hankkia ruokasalin ikkunaan verhot, jotka voisi sulkea yöksi. Vaikka koitan tuijottaa pöytää ikkunan ohittaessani, pikkuvalo saattaa palata katseen rajamaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti