Pääkallo vintillä

Maaliskuu. Kello on yli puolen yön ja ulkona on pimeää. Tietokoneen ruutu hehkuu sinisenä edessäni keittiön pöydällä. Lapset ja mies ovat menneet ajat sitten nukkumaan ja minulla on hetki aikaa keskittyä itseäni kiinnostaviin asioihin. Aion selvittää, onko vintillämme olevalle löydölle jokin selitys.

Talomme remontti on siis edennyt yläkertaan. Vanhat lattialankut ovat kelluvia ja niitä on ollut helppo nostaa syrjään putkitöiden tieltä. "Arvaa mitä portaiden vieressä on?" huikkaa mieheni eräänä päivänä. Kipaisen tietysti katsomaan ja näen purujen joukosta pilkottavan pääkallon. Jestas sentään. Laskeudun takaisin alas äitiään huhuilevia lapsia kaitsemaan. Palaan vinttiin uudelleen illalla ja siirtelen puruja hieman enemmän syrjään. Kallo on jonkin jänistä suuremman, mutta hevosta pienemmän eläimen. Otan valokuvia ja menen takaisin alakertaan.

Etsin siis netistä tietoa vanhojen talojen rakentamiseen liittyvistä uhrilahjoista ja taikakaluista. Törmään Taivaannaula ry:n sivustoon. Taivaannaula on suomenuskon yhdistys, joka "jakaa tietoa suomalaisten ja sukukansojen luonnonuskoisesta perinteestä ja sitä kautta suomalaisesta kulttuuriperinnöstä". Selattuani hetken tarinoita en kuitenkaan löydä etsimääni ja päätän kirjoittaa yhdistykselle sähköpostiviestin. Kello lähestyy jo yhtä ja alan kirjoittaa kertomusta siitä mitä vintiltämme on löytynyt. Ehdin kirjoittaa muutaman lauseen, kun tapahtuu jotain todella hyytävää.

Kaikissa väliovissamme on vanhanaikaiset lukot, joiden toisella puolella on avain ja toisella soikea, kierrettävä otin. Kahvoja ei ole lainkaan. Ovia ei ole helppo avata.

Kuulen kovaa kolinaa. Joku koittaa selvästi avata ovea. Lopetan hengittämisen ja nostan katseeni ruudulta. Näen hämärään ruokasaliin, josta johtavat ovet lastenhuoneeseen ja eteiseen. Jos kurkottaisin pidemmälle, näkisin eteisen oven vieressä vintin leveät rappuset ja yläkerran muusta talosta erottavan oven. Kolina loppuu. En kuule mitään. Ei lapseni eikä mieheni askelia.

Lopetan sähköpostini kirjoittamisen siihen paikkaan. Aloitan taas hengittämisen ja suljen tietokoneen. Hiivin nopeasti peiton alle mieheni viereen ja vedän peiton pääni yli. Lapsellista, mutta tuntuu sillä hetkellä oikealta piiloutua. Sydämen syke jyskyttää kuin rumpu.

Aamu valkenee hikisesti nukutun yön jälkeen ja kysyn mieheltäni, pilailiko hän kustannuksellani. Ei ja minä uskon häntä.

Kuka oven koitti avata, jää arvoitukseksi.

Muutaman päivän kuluttua palaan postini pariin ja saan Turun yliopiston tutkijan nimen, jolta voin kysyä vanhoista rakennuskätköistä. Selviää, että talomme on hyvin suojattu pahoilta hengiltä vintin lampaan kallon ja eteisen lattian alta löytyneen jäniksen käpälän mahdilla. Saan ohjeen laittaa kolmen valtakunnan rahat kynnyksen alle hyviä haltijoita varten. Ja minä laitan.